Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan, ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.
— Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Kolme, vastasin minä.
— Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten — — —
— Sitten?
— Sitten saat järjestää matkalaukkuni.
— Mitä! huudahdin minä.
— Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen ruokasaliin.