Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia, ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan. Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.
Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin, että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen harkitsemaan asemaani.
Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua seuraamaan häntä työhuoneeseen.
Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.
— Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.
— Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika keskustella tuosta kunniasta.
— Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.
— Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?
— Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin jälkiä.
— Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.