— No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä muutoin voi nähdä mitään.
— Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun lähestytään keskipistettä.
— Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.
— Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti! Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä ennen meitä!
[VII]
Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta, missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän rautatien välillä.
Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä oli totta, ja mikä oli erehdystä?
Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita niistä ainoatakaan vakaasti.
Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.