Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista nousin taas sen pinnalle.
— Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.
Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan kevein askelin kaupunkia kohden.
— Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.
Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen vierellänsä.
— Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se oli hyvin tehty, ystäväni.
Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman ilmeeni.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.
— Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.
Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata askelta eteenpäin.