Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva Eleonora lähti vasta seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume, jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta Eleonoran kapteenia ja tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä, lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.
Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita, joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello kymmeneen iltasella.
Eleonoran savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen ainoaan hyttiin.
Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti, ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi; muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä ensimmäiseltä merimatkalta.
Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä, ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.
— Salmi! huusi hän.
Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan sairaala.
— Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.
— Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.
Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle; tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia, mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä selvällä tanskan kielellä vastauksen.