— Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni, tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.
— Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?
— Odottaako? kysyi setäni.
— Niin, vastasi Hannu.
Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset lauttaa kohti.
Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä, jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa. Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.
Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni, minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.
Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".