Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena ympärillemme.
Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.
— No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä. Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!
— Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.
— Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan vielä tuumankaan vertaa.
— Mitä tarkoitatte?
— Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.
— Oletteko varma siitä?
— Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.
Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.