Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.
Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.
"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa vastaan.
"Tuolla… tuolla…!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta, josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien lomitse.
"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen mammutpuu-metsikön reunaan.
"Kanootti!"
"Kanoottiko?"
"Niin…! Villi-ihmisiä…! Kokonainen venekunta… Pieni laivue villejä… Kenties ihmissyöjiä…!"
Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.
Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.