"Villejä…! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.
Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko hänen ruumistansa.
Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa saarta kohti.
Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.
Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli prao — ja siitä päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.
Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu, mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian myöhäistä.
Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi, kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle! Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?
Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava, astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä. Sitten saisi nähdä.
Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen. Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.
Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä voisi siitä estää.