Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey. Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.
— Ah, ah! — voivotteli hän itsekseen. — Onpa tämä kamalaa! Näinkö on kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi, totisesti!
Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon.
Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat — kaniinit, lampaat ja vuohet — ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä, ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta, jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.
Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta. Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti levottomasti hämärään.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden alta.
Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin. Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti puolustaa.
Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta. Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.
Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan saaren halki.