Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan epäröivältä.
Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin tarvittiin.
Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän ei päästänyt toveriaan loittonemaan.
Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan asti.
Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei kohonnut ilmaan.
Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen, joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.
Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.
Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle rannalle asti.
Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista sitä havaita.
Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.