Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron oikealla ja vasemmalla puolella.
Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.
Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli, että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.
Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.
Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa matkaansa maata pitkin kontaten.
Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.
"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki tanssinopettaja.
"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla.
"Niiden täytyy olla tuolla…! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne!
Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"
Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja, joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta lysähti vaadittuun asentoon.
Ja siinä hän teki viisaasti!