"Arneka", virkkoi hän vihdoin.
"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen kysymystänsä.
"Arneka!" toisti musta.
Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.
Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.
"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa, niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"
"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on pääasia!"
Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin vyöllä riippuvat revolveritkin.
Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.
Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja laukaisi. Lintu putosi maahan.