Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun Dreamin haaksirikkoiset viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.
Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.
Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä löytäisi.
Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.
Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey selaili raamattua.
Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.
Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi konsertiksi.
Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen pelkonsakin.
Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa. Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen, ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi hyökkäykseltä!
— Vähätpä siitä apua! — ajatteli Godfrey. — Jollei meidän onnistu hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa saarellamme!