Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon nauruun.
"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus vastustaa teitä… mutta Phina-neitiä… ei, se on liian vaikeata! Ja kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan, otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni…"
"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle kätensä.
"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa", vastasi Phina punehtuen.
Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan salata suurta liikutustansa.
Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:
"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli pontimilla liikkuva pahvinukke?"
"Krokotiili?" ihmetteli eno.
"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista kokoelmassani!"
Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella — sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia — ei oleksinut ainoatakaan petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista tuhoeläintä.