Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.
"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.
Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa, lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.
Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet tänne!
"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta kaksikymmentä kertaa päivässä.
"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja rypisti kulmakarvojansa.
"Pääsemmekö pian perille?"
"Pian, herra Tartelett!… Hm, pian!… Vielä tässä on taivalta edessämme!"
"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.
Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät Dreamin lippujen korkeudelle; kun hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.