Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa. Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut luultavaa, että usva taajenisi.
Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.
Yhtäkkiä — kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä — Godfrey heräsi kauheaan meluun.
Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja veti merisaappaat jalkaansa.
Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:
"Me uppoamme! Me uppoamme!"
Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.
Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia käskyjä toimeenpanemaan.
"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.
"En tiedä… en tiedä… eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään", vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"