Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.
Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka täytyi kuulua laajalti ympäri.
Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.
Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille ilmansuunnille.
Ehdoton hiljaisuus.
— Yksin, yksin! — jupisi hän.
Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä, jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai, mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata. Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt turvaan, oli siis erillinen.
Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä rusosta.
Kääntyen sille suunnalle, — ainoalle, missä maata saattoi olla, Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.
Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston laajuutta.