Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi, kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!
Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko tahtonsa.
Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja, kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään. Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne Dream oli uponnut. Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.
Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi. Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.
Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä suunnalla.
Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin, joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?
Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat, ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.
— Maata, maata! — huudahti Godfrey.
Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.