Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä haavaa liitää yli koko rannikon.
Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää ensimmäiset tarpeensa.
— Maihin, maihin! — hymähti hän.
Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään Dreamin pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?
Ei mitään.
Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen kuiluun.
Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.
Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin merikin!
Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa elotonta ruumista?
Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset imaisut silloin paljastivat.