Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä rantaa.
Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti, osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa, ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes neljännesmaili.
Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle, missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja, kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus, kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!
Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!
Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin, kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.
Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett, vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria, kuten hän nyt etsi?
Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään, hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.
— Eteenpäin! — tuumi Godfrey.
Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista tähystää maata laajemmalta.
Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, — erilaatuisia lokkeja — tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä yksinäisyydessä.