Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen… Se oli hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.
Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin puun permannolta.
Yhtä huono menestys.
Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.
Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.
Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat — varsinkin opettaja — noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!
Ei, tällaista ei voinut jatkua!
Mutta odottamaton tapaus — sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin haluatte — oli tulossa heidän avukseen.
Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt lauhduttamaan.
Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi. Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi vettä maahan kuin putouksen niskasta.