Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.
Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.
Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun sisusta oli.
Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin viidentoista jalan korkeudella maasta.
Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan asti.
Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.
Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.
Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä jälleen alas pääsisi.
Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.
Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä hengähtääkseen.