Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta, ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.
Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.
Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen ylimmäistä kerrosta.
Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien yläpuolelle Willin puun latva kohosi.
Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.
Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.
Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.
Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien
Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.
Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!
Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.