Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.
— Ei, minä en erehdy! — huudahti Godfrey. — Siellä on savua ja siis valkea, joka sen aiheuttaa…! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää kuin… kuin kuka…?
Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo paikka oli.
Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.
Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt savutupru seppelöi.
Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.
Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa kohti.
Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa. Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.
Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi…
Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta, johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita meriheiniä ja leviä.