— Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! — toisteli
Godfrey itsekseen. — Savua minä tosiaankin näin!
Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet, juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde, jonkinlainen vuorotteleva geyser, joka oli tuon höyryn suitsuttanut, mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?
Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt savupatsaan selitykseksi.
Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut tekemään.
Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut mahdotonta.
Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.
XIV
Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.
Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä. Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja. Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.