Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti. He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata? Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen suorittikin.
Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan, simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.
Mutta myönnämme, että pata — ja jokainen tunnustanee sen kaikista keittiöesineistä tärkeimmäksi — aivan tavallinen malmi- tai rautapata puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä. Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista saattoi tyydyttää!
Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.
Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet kaikki poikueet.
Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia. Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella; siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.
Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa, koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista eläintä.
Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan tilannetta.
Oli päästy heinäkuun 29 päivään.
Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa, jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen, oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.