"Siis" — sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua — "ei siinä kyllä että menen Yhdysvaltojen laivastojen keskitse ja murran Charlestonin saarroksen, vaan että minun täytyisi vielä mennä merelle, alttiina linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en tunne, yhden noita orjuuden vastustajia, joita inhoan, yhden noita paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustettaan verensä asemesta."
"No, yksi kanuunankuula enemmän tahi vähemmän, mitä se tekee?" — päätti Crockston.
"Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanoin: jos kerran vielä rohkenette puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät ruuman alimmaiseen osaan koko matkan ajaksi, niin saatte oppia pitämään suunne kiinni."
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään ja tämä meni mumisten:
"Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Noppa on nakattu ja asia on menestyvä."
Sanoessaan "orjuuden vastustaja, jota inhoan" James Playfair ymmärrettävästi sanoi enemmän kuin hän ajatteli. Hän ei ollut orjuuden puolustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta, vaikka presidentti Lincoln nimenomaan olisi sitä vakuuttanut, olisi tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että eteläisillä valtioilla — kahdeksalla kuudestaneljättä — periaatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjoisvaltioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammosi heitä sellaisina vanhempina veljinä, jotka olivat eronneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittoutuneissa valtioissa. Tällaiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielipiteet, mutta erittäinkin oli amerikalaissota tikkuna hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottanut tämän esityksen orjaystävän pelastamisesta ja liittoutuneiden loukkaamisesta, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua.
Mutta Crockstonin viekkaat esitykset eivät antaneet hänen ajatuksilleen enää rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen mieleensä, ja kun miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Se oli tosiaankin suuri vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, älykäs ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kyllä kolmenkymmen-vuotiaan nuoren miehen katsomista. Mutta James Playfair tunsi itsensä ujostelevaksi hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän huomasi, että hänen vaitiolonsa tyttöä kohtaan merkitseisi kieltäymistä myöntymään tytön hartaimpiin toiveisiin. Paitsi sitä miss Jenny ei koskaan koettanut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburt tuskin astui hytistään ulos eikä hän suinkaan olisi koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille, ellei Crockston olisi käyttänyt erästä juonta, joka saattoi heidät toistensa puheille.
Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtin perheelle. Hän oli herransa talossa kasvatettu ja hänen harras uskollisuutensa oli rajaton. Hän oli yhtä älykäs kuin vahva ja rohkea. Niinkuin jo olemme havainneet, oli hänellä oma tapansa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänen älynsäkin oli perin omituinen. Ei hänen rohkeutensa hevillä lannistunut ja pahimmastakin pulasta taisi hän ihmeteltävällä tavalla selviytyä.
Tämä kelpo mies oli päättänyt vapauttaa mr Halliburtin ja käyttää kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänet sekä palata Englantiin. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isäänsä ja olla hänen vankeuteen osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo lauaissut ensi laukauksen, kuten olemme nähneet; mutta vihollinen ei ollut vielä antaunut. Päinvastoin.