— No niin? kysyi reportteri tarttuen häntä käsivarteen.
— Kuuluu niinkin ... kuuluu.
— Se on Top! Se on Top! huudahti Harbert, joka oli herännyt hänkin.
Kaikki kolme riensivät luolan suulle.
Heidän oli perin vaikeata päästä ulos, sillä tuuli työnsi heitä takaisin. Vihdoin heidän onnistui päästä luolan ulkopuolelle, ja siinä he pysyttelivät pystyssä painautuen selin vuorenseinää vasten. Taivas, maa ja meri olivat yhtä synkkää, läpinäkymätöntä pimeyttä. Siinä he seisoivat tuokion sateen piestessä heitä ja tuulen ajaessa hiekkaa heidän silmiinsä. Joskus tuuli hetkeksi hiljeni, ja silloin kuului haukuntaa, mutta kovin kaukaa.
Top se oli, siitä ei epäilystäkään. Mutta yksinkö? Pencroff pistäytyi takaisin luolaan ja tuli hetken kuluttua takaisin kädessään muutamia hehkuvia kekäleitä, joita hän nyt alkoi heilutella ilmassa päästellen kimakoita vihellyksiä.
Tuntui siltä kuin näitä merkkejä olisi odotettukin. Tuokion kuluttua vilahti koira heidän ohitsensa luolan sisään. Miehet seurasivat perässä. Pencroff heitti uuniin sylillisen risuja, valkea leimahti, ja sen valossa he tunsivat Topin. Se oli todellakin Top. Cyrus Smithin verraton koira. Mutta se oli yksin, ilman isäntäänsä, ilman Nabia.
Kummallisinta tässä koiran ilmaantumisessa oli se, että eläin ei näyttänyt ensinkään rasittuneelta; ei mutatäplää näkynyt sen turkissa, ei hiekkajyvääkään.
— Kun löytyi koira, niin löytynee isäntäkin, reportteri virkkoi.
— Suokoon Jumala! virkkoi merimies, jonka epäusko jo alkoi hälvetä. Hän peitti huolellisesti hiilet tuhkalla ja virkkoi: