Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja mufloneja, kuten Harbert selitti.
— Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain paistejansa.
— On.
— Lampaita ne sitten ovat.
Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja katosivat näkyvistä.
— Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.
Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta. Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.
Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin, joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista. Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen manteleita.
Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.
Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto: