"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.
Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua. Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä jota en voinut oppia ymmärtämään.
Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.
"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"
"Seuralaisteniko kanssa?"
"Jos se heitä vain huvittaa."
"Odotamme käskyjänne, kapteeni."
"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."
Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.
Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle sille kovalle pohjalle, jolla Nautilus lepäsi.