"Alitseko?"
"Aivan niin", vastasi kapteeni levollisesti. "Jo kauvan sitten suoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt tekevät sen yläpinnalla."
"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?"
"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi ja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen."
"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?"
"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa järkkymättömänä kalliopohjan."
"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?" kysyin yhä enemmän ihmeissäni.
"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa suuremmassa määrässä järkisyitten."
"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat kuulemataan vastaan."
"Herra professori", vastasi kapteeni, "aivan yksinkertainen luonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän kulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin Punaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja kalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi jotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi maanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä Välimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä. Pyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin vaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen. Muutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani uudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis olemassa. Minä etsin sitä Nautiluksellani, löysin sen, uskalsin lähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa purjehtineenne Arapian tunnelin läpi!"