Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä loukanneeni isäntääni.
"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis, herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja, sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että…"
Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.
Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt, jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme kapinaan nousseen Kreetan vesillä.
IX LUKU.
Mereen vajonnut mannermaa.
Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.
"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.
"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."
"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä, jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."