"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri kehuttavassa kunnossa."
"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis lähtemään kanssanne."
"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme sukellustamineisiimme."
Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia otettavaksi mukaan.
Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt, mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin kapteenin huomiota siihen seikkaan.
"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.
Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua, tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.
Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä Nautiluksesla kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa. Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä — sitä en kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.
Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä. Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen. Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko, että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä, merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.
Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen Nautiluksen valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.