Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.
Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat. Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella, joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.
Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita, jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat huojuneet.
Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes, joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä, jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?
Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo, nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä — hän joka niin kammoi nykyajan elämää?
Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa, uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.
Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme erotin Nautiluksen valonheijastajan, joka pimeästä paistoi vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.
X LUKU.
Sargassomeri.
Nautilus ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut käydä arvailemaankaan.