Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena. Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi vauhtiaan.
Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut, kun Nautilus saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.
Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko Nautilus oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen. Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin pintaan — aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.
Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä! Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen yhteisellä ryntäyksellä murskata Nautiluksen ruumismöhkäleittensä painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset, muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta Nautilus pani potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.
Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.
Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla värjäytynyt punaiseksi, niin että Nautilus tuntui uiskentelevan verimeressä.
Kapteeni Nemo tuli luoksemme.
"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"
"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää teurastamista."