"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä Nautilus ole mikään teurastusveitsi."
"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.
"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned
Landiin.
Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän näki muutaman valaan lähestyvän Nautilusta.
Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain lävitse.
Kapteeni kuljetti Nautiluksen aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.
Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä. En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.
Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.
Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.