Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.
Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.
"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.
"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"
"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti.
"Odotelkaamme iltaa."
* * * * *
Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti Nautiluksen pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä, jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille päästyämme koettaisimme torjua Nautilusta uhkaavan vaaran tahi ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.
Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen. Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin häntä. Minun luullakseni tuli Nautilus käymään sotalaivan kimppuun merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin paeta.
Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle. Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan. Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.
Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi Nautiluksen läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt, viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.