Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin Nautiluksen käydessä terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä tuomitsemaan.
Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen Nautilusta taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset. Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.
Minä palasin salonkiin. Nautilus uiskenteli vielä vedenpinnassa. Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun toinen.
Klo 5 ilmotti loki minulle, että Nautilus hiljensi vauhtiaan.
Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen.
Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä.
Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti
sihisten.
"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut.
Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"
Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.
Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin. Muutaman minuutin perästä Nautilus todella laskeutuikin jonkun metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan suojattomaan puukylkeen.
Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.
Nautiluksen vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia. Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua. Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia rasahduksia — Nautilus oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.
En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä, synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta akkunasta.