Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen täydellisestä perikadosta seurasi Nautilus sen mukana syvyyteen. Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.
Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen. Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä, jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut akkunaruutuun.
Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova, että Nautiluskin veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän onnettomuuspaikalta.
Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa kaikki ruumiit — kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.
Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja, oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun itkuun.
XIX LUKU.
Kapteeni Nemon viimeiset sanat.
Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen, eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. Nautiluksen kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti — pohjoiseen vai etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?
Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina. Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti. Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.
Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin, että Nautilus kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama, kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua. Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean hävitysnäytelmän.