Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas Nautilus kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle, Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa. Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".
Otaksun — vaikka voin siinä erehtyäkin — että tämä seikkailurikas matka kesti 15—20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille. Nautilus oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen luonaan yötä päivää.
Eräänä aamuna — en voi sanoa minä päivänä — olin nukahtanut ja makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:
"Me aijomme paeta."
Minä kohosin istualleni.
"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.
"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen Nautiluksessa, voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te valmis lähtemään, professori?"
"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"
"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."
"Mikähän maa se on?"