"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."
"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät nielaisisikin."
"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa Nautiluksen keveällä purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia vesiastioita laivaväen huomaamatta."
"Minä seuraan teitä, Ned."
"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin itseni."
"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"
Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.
Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin…!
Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen Nautiluksessa. Olin aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani, jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni. Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni syömään vähän saadakseni voimia.
Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi: