"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme. Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."
Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.
Tahdoin silmätä Nautiluksen suuntaa ja lähdin sen vuoksi salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut silmätysten hänen kanssaan.
Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan. Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.
Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki seikkailuni Nautilukseen jouduttuani, kaikki onnelliset ja onnettomat kokemukseni Abraham Lincolnin kannelta pudottuani: — merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen, rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut enään mikään vertaiseni — hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen itse!
Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella, en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!
Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä, synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman rajojen taa.
Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.
Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo. Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani. Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin, seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää. Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti. Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli tykkänään vaipunut unelmiinsa.
Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.