Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti, pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin hänen kuiskaavan seuraavat sanat — viimeiset, jotka hänen suustaan korviini saapuivat:
"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"
Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?
Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat jättäneet auki minua varten.
"Joutukaamme!" huusin.
"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.
Äskenmainittu pyöreä aukko Nautiluksen rungossa suljettiin ensiksi ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.
Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.
"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten tavoin."
Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana, toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa — muuan hirvittävä sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn Nautiluksen sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut aikaa eikä halua tehdä mitään.