Liikkuva kari.
Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla, kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.
Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet "hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman, joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.
Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä, sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa. Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta — ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan — se voitti kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen olemassaolo oli tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!
Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!
Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900 peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle, jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.
Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin "suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet, jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia", ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti painavan tieteellisyyden penkin alle.
Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon, jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja laadultaan.
Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan 27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja 400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut 13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja 237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan. Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.
Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.