Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva Scotia 13 1/2 solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.
Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan peräosassa.
Scotia itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan. Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään tukevaseinäiseen osastoon voi Scotia helposti kestää vuodon jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta. Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon, lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa. Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.
Insinöörit kävivät tutkimaan Scotiaa, joka oli nostettu kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä talttaa tai peltisaksia käytetty.
Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi. Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi loppumainetta itsestään!
"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta kamalasta valaasta.
II LUKU.
Myötä ja vastaan.
Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani, saapui sanoma Scotiaa kohdanneesta onnettomuudesta.
Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä — epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa Scotian haavaan.