"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana ei sido meitä tämän aluksen isäntään."
"Ei mikään", vastasi tuntematon.
Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:
"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät, professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä. Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea — ette ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."
Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin sanomaan:
"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"
"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni Nemo[12]; ja te ja toverinne olette matkustajia Nautilus-laivalla."
Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen sanoen:
"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."
"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun näyttää teille tie."