"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"
"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"
"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."
"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."
"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi päällikkö kuivasti.
"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"
"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani. Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta — koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi teitä — vartioin vain omaa turvallisuuttani."
Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää auttanut vedota.
"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän valita elämän ja kuoleman välillä?"
"Aivan niin."