Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:
"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"
"Mikäs nyt on, Conseil?"
"Isäntä saa sitten nähdä."
Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.
Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti toinen ajatus aivoihin.
"Laiva!" huudahdin.
"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on uponnut miehistöineen ja kaikkineen."
Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten. Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin niitä viisi — neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä, sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori. Nautiluksen räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä, jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä, joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.
Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.