"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni", sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä, jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen keskisyvyys noin 7 kilometriä."
"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."
Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas. Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.
Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin. Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä kartalle, niin että voin tarkoin seurata Nautiluksen reittiä.
Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.
Nautiluksen suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta 100—150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden. Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan yhteinen kaikilla leveysasteilla.
Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet 2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä merenpintaa ylemmäksi.
Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki, joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.
Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen. Nopeudestaan huolimatta kulki Nautilus useamman tunnin ajan tuon suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään tuttua lajia.
Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä puoliavoimista luukuista. Nautilus makasi liikahtamatta. Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja niukasti näyttäytyy.